Tuli mitä tuli, mutta hyvinvointivaltiosta on pidettävä kiinni. Tästä periaatteesta kaikkien puolueiden poliitikot ovat olleet vuodesta toiseen liikuttavan yksimielisiä. Samaan aikaan pahoinvointi vain lisääntyy niin kotona, kouluissa kuin työpaikoilla.
Vika ei ole siinä, ettei vilpitöntä tahtoa löytyisi kaikkialta. Ei myöskään siinä, ettei ajatus hyvinvointivaltion säilyttämisestä olisi hyvä ja kaunis. Se vain ei ole mitenkään mahdollista sen enempää teoriassa kuin käytännössä.
Hyvinvointiin ei riitä, että asiat ovat hyvin. Hyvinvoinnissa ei pohjimmiltaan ole kyse siitä, että turvaverkot toimivat, perustarpeet on tyydytetty ja toimeentulo vakaa.
Olennaisinta on vahva luottamus siihen, että ensi vuonna asiat ovat taas vähän paremmin. Että pienistä takaiskuista huolimatta ollaan menossa kohti aina vain valoisampia aikoja.
Kokonaan toinen kysymys on, miten aina vain parempaa tulevaisuutta rakennetaan. Mitä vielä voisi toivoa ja odottaa ihminen, jolla on jo kaikkea?
Selvää on, että ainakaan aineellisen ja taloudellisen hyvän lisäämisestä ei ole kyse. Vaurastuminen tuottaa hyvinvointia vain tiettyyn rajaan saakka vähän samaan tapaan kuin vatsan täyttäminen ruoalla. Jos nälkäinen istuu ruokapöytään ja alkaa lappaa herkkuja sisäänsä, jonkin aikaa olo muuttuu aina vain paremmaksi. Mutta jos syömistä jatkaa vielä sen jälkeen, kun vatsa on tullut täyteen, hyvinvointi muuttuukin pahoinvoinniksi.
Suomalaisen yhteiskunnan vatsa on tullut täyteen jo kolmekymmentä vuotta sitten. Tutkimusten mukaan bruttokansantuotteen kasvu lakkasi lisäämästä suomalaisten onnellisuutta ja hyvinvointia jo 1980-luvun taitteessa.
Ei ole mikään ihme, jos vuosikymmenten pettymys vaurastumisen kykyyn taata hyvinvointia on saanut monet epäilemään jatkuvan kasvun ideologiaa. Vika ei kuitenkaan ole kasvamisen ideassa sinänsä, vaan siinä, että aineellinen kasvu pitäisi kyetä kääntämään henkiseksi. Vaurauttahan meillä on jo vaikka muille jakaa, mutta kanssaihmisinä, yhteisöinä ja yhteiskuntana meillä olisi edelleen kasvun varaa.
Uutta ja entistäkin ihmeellisempää älypuhelinta kukaan tuskin enää oikeasti tarvitsee, sen sijaan meidän olisi hyvä oppia olemaan ihmisiksi keskenämme.
Antti Kylliäinen
Kirjoittaja on eetikko ja uskonnonfilosofi.
Oliko artikkeli kiinnostava?
Tämä mainospaikka tavoittaa lähes kaikki artikkelien ja kolumnien lukijat tehokkaasti.
Käytä tätä mainospaikkaa, kun
- haluat erottua joukosta,
- saavuttaa uutta yleisöä ja
- saada asiasi helposti perille.
Kokeile nyt ja kysy tarjousta! Ota meihin yhteyttä osoitteessa: toimitus@kollega.fi.
Lisätietoja mainoksesta löydät: https://kollega.fi/mediatiedot/
Tätä artikkelia on kommentoitu yhden kerran.
- Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! Tuolta se epäilemättä vääjäämättä näyttää. Hyvinvointia ei voi enää lisätä tai edes ylläpitää, niin kauan kun se mielletään vain perustarpeiden tyydyttämiseksi. Tästä dilemmasta kumpuaa jos jonkilaista yritystä tyydyttää sisäistä tyhjyyden tarvetta elämysmatkailulla, päihteillä, ihmissuhteilla, filosofialla... Mutta kuten kerroit, tutkimusten valossa nämä eivät tuo meille pidemmän päälle onnea. Me olemme nyt uuden haasteen edessä: Miten löytää elämän merkityksellisyys, kun se ei näytä enää löydyvän materiasta, ulkoisista asioista tai ajatusrakennelmista? Kaikkia näitä meillä riittää, mutta mitä meiltä puuttuu? Jotain todellista ja perustavanlaatuista täytyy tapahtua meidän sisällämme.
Kommentoi, keskustele tai anna palautetta ylläolevasta artikkelista!
